Tää on ihan uskomattoman osuva blogi. Osaat tiivistää yhteen, kahteen lauseeseen niin paljon. Tämä on tuttu tunne. Kun suru kalvaa, tuntuu, että vähän on jäänyt jäljelle. Osaisiko edes enää olla oikeasti onnellinen? Ja tämän kaiken jälkeen sellainen kuin muut?
Ehkä sulla onkin antaa jotain paljon enemmän kuin jos kaikki menisi helposti? Enemmän kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja pyyteetöntä rakkautta? Taitoa elää omaa elämääsi muuten niinkuin haluat? Voimia! -Kinuski
Löysin tänään blogisi ja luin kerralla kaikki jutut läpi. Osaat tiivistää sanomasi todella hyvin, blogisi on todella koskettava. Paljon jaksamista teille!
Vuosia labyrintin sokkeloihin hukkuneena, en uskonut koskaan enää näkeväni valoa. Mutta varovaisin askelin, ihmeen edessä nöyränä ja kiitollisena huomaan että olen edelleen ihminen. Tunteva olento. Tunnen muutakin kuin surua, pelkoa, ahdistusta. Näen valon joka hiljaa tulee minua kohti. Se mitä on ollut on edelleen minussa vahvana. Kaikki ne tunteet, kaikki ne kadotetut tärkeät ihmiset. Ja koko se uusi elämä mikä minua nyt odottaa, tunnen siitä sellaista iloa mitä en koskaan uskonut tuntevani.
Olet ajatuksissani. Tiedän tunteesi, olen vuosia tuntenut ne ominani. Toivon Sinulle voimia. Jaksat kyllä. Ja tiedän että löydät kyllä tiesi ulos labyrintista, tavalla tai toisella.
Käyn tämän tästä lukemassa blogiasi, kuvasi ovat niin äärettömän koskettavia, pysähdyttäviä ja HYVIÄ. Itselläni on yksi lapsi, jonka saimme ihan "luomusti", tosin vuoden odottamisen jälkeen. Nyt on toisen kanssa sama juttu, plussaa ei vaan kuulu... En voi mitenkään edes aavistaa tuskaasi, mutta jotain samankaltaista tunnen minäkin - kateutta, surua, ulkopuolisuutta - kun kaverit tekevät niitä toisia ja kolmansiaan ja voivottelevat, kun tuli väärää sukupuolta. Että olisi pitänyt "ajoittaa" paremmin. Voi herranen aika.
Halusin nimenomaan kommentoida tätä kuvaa: Jos ja kun toivottavasti joku päivä saat elävän lapsen, osaat taatusti olla äiti. Se ihan kaikkein paras äiti juuri hänelle.
Toivon sinulle voimia kärsimyksessäsi. Olet usein ajatuksissani, vaikka emme tunnekaan ja toivon koko sydämestäni, että tämä vielä joskus päättyy hyvin.
Sun sarjikset on ihan parhaita! Oletko harkinnut, että julkaisisit niitä kirjana?!
Musta tuntuu juuri tuolta; kuin olisin labyrintissä enkä löytäisi ulopääsyä. Enkä enää edes tiedä kuka olen. Olen myös unohtanut miten ihmisten kanssa ollaan; olen siis aivan eksyksissä.
Tunnen tuon labyrintin liiankin hyvin.. Sitä on ikäänkuin tippunut jonnekin välimaastoon, "ei-kenenkään-maalle": et ole lapseton (sinullahan on lapsi, jossakin, taivaassako?), et halua olla lapseton etkä osaa enää nauttia lapsettomasta elämästä, mutta sinulla ei ole olemassa olevia, eläviä lapsia. Miten ihmeessä sieltä pääsee ulos? Nimim. 5 vuotta samassa umpikujassa :(
Mafalda, tuttu tunne, minäkään en enää tiedä kuka olen. Lapsettomuus on vienyt koko identiteettini, täyttänyt joka ikisen soluni surulla & kaipauksella jostain, jota en kai tule saamaan :'( Miten sitä löytäisi itsensä uudelleen?
Voi hitsi, kun taas niin tuttu tunne. Mutta tutkimusten mukaan lapsettomuudesta kärsineet äidit on ymmärtäväisempiä ja lempeämpiä lapsiaan kohtaan kuin helposti lapsensa saaneet. :) T:Taistelija
Tämä kuva kertoo hyvin siitä tummasta ja musertavasta tunteesta, joka ottaa valtaansa ja kuiskii korvaan, etten ole enää oikein ihminenkään. Olen vain vähän päälle kolmekymppinen ja lääketieteen mukaan mainiossa lapsentekokunnossa. Kuitenkaan puolison osalta tutkimustulokset eivät anna aihetta pienimpäänkään toivoon. Tieto siitä, ettei edes raskaustoivetta kannata elätellä on vaikuttanut käsitykseen,joka minulla on ihmisyydestäni. Aivan kuin olisin tullut lajitelluksi johonkin toisarvoisten lokeroon, josta ei juuri ole ulospääsyä.
PNG Olen 30+ nainen - vaimo, ystävä ja työkaveri. Olen synnyttänyt esikoiseni kuolleena, kokenut kaksi keskenmenoa ja lapsettomuushoidot. Toiveeni elävästä lapsesta ei ole toteutunut, enkä tiedä, uskallanko enää yrittää. Sarjakuvani kertovat tunteista ja tilanteista, joita olen viime vuosina kohdannut. Tiedän hyvin, että näkökulmia asioihin on monia, enkä halua loukata kuvillani ketään. Tämä blogi edustaa minun näkökulmaani, olkoonkin joskus liian mustavalkoinen sellainen. Mustavalkoinen on myös maailma, jossa niin helposti edelleen ajatellaan, että kaikki lapsia haluavat niitä myös saavat. (15.3.2009)
Yhteydenotto
Voit lähettää minulle sähköpostia osoitteella: mail.png (at) gmail.com
Tää on ihan uskomattoman osuva blogi. Osaat tiivistää yhteen, kahteen lauseeseen niin paljon. Tämä on tuttu tunne. Kun suru kalvaa, tuntuu, että vähän on jäänyt jäljelle. Osaisiko edes enää olla oikeasti onnellinen? Ja tämän kaiken jälkeen sellainen kuin muut?
VastaaPoistaPrecis så känner jag det också...
VastaaPoistaEhkä sulla onkin antaa jotain paljon enemmän kuin jos kaikki menisi helposti? Enemmän kärsivällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja pyyteetöntä rakkautta? Taitoa elää omaa elämääsi muuten niinkuin haluat? Voimia!
VastaaPoista-Kinuski
Onneksi et ole niin kuin muut.
VastaaPoistaOnneksi olet sinä.
Sinulla on uskomattoman paljon annettavaa. Monille.
Paljon enemmän kuin aavistatakaan.
Olen myös kadonnut labyrintin sokkeloihin. Tunnen olevani liian erilainen, nyt kun kaikki on mennyt.
VastaaPoista-anu-
Löysin tänään blogisi ja luin kerralla kaikki jutut läpi. Osaat tiivistää sanomasi todella hyvin, blogisi on todella koskettava. Paljon jaksamista teille!
VastaaPoistaTaas kerran osui ja upposi. Huomaan eristyväni ystävistäni aina vain enemmän ja enemmän, tuntuu etten enää edes osaa olla heidän seurassaan.
VastaaPoista-Hops-
Eikö sieltä ole mitään poispääsyä..?
VastaaPoistaVuosia labyrintin sokkeloihin hukkuneena, en uskonut koskaan enää näkeväni valoa. Mutta varovaisin askelin, ihmeen edessä nöyränä ja kiitollisena huomaan että olen edelleen ihminen. Tunteva olento. Tunnen muutakin kuin surua, pelkoa, ahdistusta. Näen valon joka hiljaa tulee minua kohti. Se mitä on ollut on edelleen minussa vahvana. Kaikki ne tunteet, kaikki ne kadotetut tärkeät ihmiset. Ja koko se uusi elämä mikä minua nyt odottaa, tunnen siitä sellaista iloa mitä en koskaan uskonut tuntevani.
VastaaPoistaOlet ajatuksissani. Tiedän tunteesi, olen vuosia tuntenut ne ominani. Toivon Sinulle voimia. Jaksat kyllä. Ja tiedän että löydät kyllä tiesi ulos labyrintista, tavalla tai toisella.
-nelli-
Käyn tämän tästä lukemassa blogiasi, kuvasi ovat niin äärettömän koskettavia, pysähdyttäviä ja HYVIÄ. Itselläni on yksi lapsi, jonka saimme ihan "luomusti", tosin vuoden odottamisen jälkeen. Nyt on toisen kanssa sama juttu, plussaa ei vaan kuulu... En voi mitenkään edes aavistaa tuskaasi, mutta jotain samankaltaista tunnen minäkin - kateutta, surua, ulkopuolisuutta - kun kaverit tekevät niitä toisia ja kolmansiaan ja voivottelevat, kun tuli väärää sukupuolta. Että olisi pitänyt "ajoittaa" paremmin. Voi herranen aika.
VastaaPoistaHalusin nimenomaan kommentoida tätä kuvaa: Jos ja kun toivottavasti joku päivä saat elävän lapsen, osaat taatusti olla äiti. Se ihan kaikkein paras äiti juuri hänelle.
Toivon sinulle voimia kärsimyksessäsi. Olet usein ajatuksissani, vaikka emme tunnekaan ja toivon koko sydämestäni, että tämä vielä joskus päättyy hyvin.
Riipasevan tuttua!!*Halaus kohtalotoverille*
VastaaPoista-Suvi-
Minusta tuntuu, että sinusta tulee jonain päivänä oikein hyvä äiti. Paras äiti juuri hänelle!
VastaaPoistaSun sarjikset on ihan parhaita! Oletko harkinnut, että julkaisisit niitä kirjana?!
VastaaPoistaMusta tuntuu juuri tuolta; kuin olisin labyrintissä enkä löytäisi ulopääsyä. Enkä enää edes tiedä kuka olen. Olen myös unohtanut miten ihmisten kanssa ollaan; olen siis aivan eksyksissä.
Tunnen tuon labyrintin liiankin hyvin.. Sitä on ikäänkuin tippunut jonnekin välimaastoon, "ei-kenenkään-maalle": et ole lapseton (sinullahan on lapsi, jossakin, taivaassako?), et halua olla lapseton etkä osaa enää nauttia lapsettomasta elämästä, mutta sinulla ei ole olemassa olevia, eläviä lapsia. Miten ihmeessä sieltä pääsee ulos? Nimim. 5 vuotta samassa umpikujassa :(
VastaaPoistaMafalda, tuttu tunne, minäkään en enää tiedä kuka olen. Lapsettomuus on vienyt koko identiteettini, täyttänyt joka ikisen soluni surulla & kaipauksella jostain, jota en kai tule saamaan :'( Miten sitä löytäisi itsensä uudelleen?
VastaaPoistaVoi hitsi, kun taas niin tuttu tunne. Mutta tutkimusten mukaan lapsettomuudesta kärsineet äidit on ymmärtäväisempiä ja lempeämpiä lapsiaan kohtaan kuin helposti lapsensa saaneet. :) T:Taistelija
VastaaPoistaLyhyenkin odotuksen aikana ehtii alkaa kasvaa vanhemmuuteen.
VastaaPoistaKun minusta ei sitten tullutkaan äitiä, en enää ollenkaan tiedä, mikä olen - - en ainakaan se sama dinkku, kuin ennen. Identiteetti hukassa täälläkin!
Tämä on niin totta. En ole niin kuin muut äidit. En edes halua olla.
VastaaPoistaTämä kuva kertoo hyvin siitä tummasta ja musertavasta tunteesta, joka ottaa valtaansa ja kuiskii korvaan, etten ole enää oikein ihminenkään. Olen vain vähän päälle kolmekymppinen ja lääketieteen mukaan mainiossa lapsentekokunnossa. Kuitenkaan puolison osalta tutkimustulokset eivät anna aihetta pienimpäänkään toivoon. Tieto siitä, ettei edes raskaustoivetta kannata elätellä on vaikuttanut käsitykseen,joka minulla on ihmisyydestäni. Aivan kuin olisin tullut lajitelluksi johonkin toisarvoisten lokeroon, josta ei juuri ole ulospääsyä.
VastaaPoista